Miks mä muuten ees oon täys syyllinen? tää on mun päiväkirja. mä kirjotan pelkästään huonoja asioita, koska mä haluun nähä asioista kaikki maholliset huonoimmat puolet et oisin rehellinen. tai jotenki sillee. se taitaa lukeekki jossai.

kukaan muu ku mä (jos mäkään) ei voi sanoa mikä mun tekstissä on oleellista, missä mä tarkotan sitä asiaa mitä mä sanon ja missä vineen ihan vaan siks et mun tekee mieli. eriasia ois jos sanosin jotain niist kauheist jutuist mitä olin kirjottanu. mä en jälkikätee ees muista mitä millonki oon kirjottanu. emmä sano sil tekstil mitää, mä vaan oksennan sitä ulos. joku muu saattas nostaa esiin ihan vääriä asioita. oikeestaa niistä asioist, mitkä mua oikeesti vaivaa ei sanota sanaakaa. tuskin niit pystyy ees nimeemään. sitäpaitsi, kaikki mun päiväkirjat parin vuoden ajalta on täynnä tommosta kaikista asioista mistä ikinä oon keksiny. mä en keksi enää mitää fiksuu selitettävää. seliseliseli:P.

..

mua etäisesti helpottaa et tätä sivuu on luetttu niin kauan aikaa sitte. mut vaan vähän. ittensä syyttäminen on nii helppoa, jos joko: haittakin on omaa tai sit tietää ettei syy oo kokonaan oma. syyllisyys taas on kamalaa.

mulle ei koskaan tullu mieleenkää et joku joka tietää kuka mä oon lukis tän. mun moka. siks myöskää mikää mitä oon kirjottanu ei oo mitenkää harkittua tai perusteltua tai mitää. se on vaan terapiaa. nimettömyys on helpottavaa ku voi haukkuu mitä vaan ilman seurauksia. onpas keventävä seikka.


mä oon muuten tullu tulokseen, et mun kaverisuhteet on riippuvaisia tunteesta, et mua tarvitaan. en jaksa selittää. sitäpaitti ihan ku oisin kirjottanu siit jo..:S. njoo. mä joskus kaipaan et kaikki vihais mua, ettei mun tarvis välittää mistää. mä voisin hyväl omaltunnol vihata kaikkee ja olla tai olla olematta. tehä mitä vaan välittämättä minkäänlaisist seurauksista. kaikki ois helppoo, koska mitään merkityksellistä ei ois olemassa. erittäin toimiva elämänfilosofia:P.

Mitä jos must ei tuukkaa mitää? Katkera ämmä joka suree kaikkee sitä mitä ois pitäny tehä. mä en ehkä oo mihinkää tyytyväinen. mä en pysty kuvittelee mitää sellast, missä en kaipais jotain. ehkä mun tosiaan pitäs haluta mitä saan. mut paskat mä osaa. mä oon myös joskus kateellinen niille, jotka konttaa ojas viikonloppuna tai käyttää kokaiinia tai jotai. ne on sentää tehny jotai. mä en oo mitää. mul on nyt saman verran elämää ku yheksänvuotiaana. itseasias vähemmän. mut iso ongelma on se, etten mä tiiä mitä se elämä sit olis. luultavasti ei sellast ookkaa. mulle ei siis kelpaa mikää. sepä hauskaa.

kamera on mulle sata kertaa tärkeempi ku kännykkä. mä en oikeestaa tartte kännyä mihinkää. valokuvat muistaa tunnelmat melkeen yhtä elävinä ku musa. tai enemmän. emmä osaa verrata niitä.

.

hyi kamala toi alempi on itsekeseistä tekstiä. mä en voi sille mitää. mä oon itsekeskeinen ja muut-sokea. joka sanassa on "mä".

kenenkään ei koskaan ois pitäny lukee tätä. täs on kaikkii niin väärissä mittasuhteissa ja kaikki muutenki väärin. mä oon vaan sekasin aina, ku oon mokannu jonku ihmisen kans. ja myös sillon ku mun pitää tavallaan vaihtaa roolia ku meen toisen vanhemman luo. toisessa paikassa mä oon niin.. itse, et ku meen toiseen paikkaan, seki et musta välitetään intensiivisemmin, tuntuu jonkun aikaa ahtaalta.

ei mitää

mäkuolenmäkuolenmäkuolenmäkuolen. mitään ei oo enää tehntävissä. ellen sitte karkais riparil, ennen konfirmaatiota ja asuis keskel erämaata luolassa, eläen hirvenpaskalla ja mustikoilla. paitsi ettei suomes oo tarpeeks isoo ja upottavaa erämaata:P.

mä en koskaa enää kirjota tänne mitää. kenenkää joka tuntee mut ei pitäs lukee näit. mä oon ilmeisesti surkee anonyymiydessä tai jotai. en tiiä^o|. oikeestaa kenenkää ei pitäs lukee tätä (miks ihmees mä oon netissä:|). koska mä kirjotan sillon ku mua vituttaa joku pikkuasia, tai joku kemikaali mun päässä ja mä vihaan ihan kaikkea. eikä mulla oo loppujenlopuks kovin montaa asiaa mihin voin suunnata sen tehokkaasti. emmä osaa selittää sitä. mut jos mä en oikeesti välittäs jostain asiasta, emmä helvetissä jauhais siitä rivitolkulla. jos mä oon ahdistunu, ni sillon ihan kaikki asiat on ahdistavii. ja jos sillä hetkellä on tapahtumassa mun pikku elämässä ehkä kolme asiaa, ni sitte mä pauhaan niistä. mä en tietääkseni inhoo mitään henkilö- tai asiakohtasesti. mä joko yleisvihaan tai yleistykkään, sitä vähän harvemmin. ja ne mistä mä kirjotan tänne, on tänhetkisiä asioita, joista mul nyt sattuu olemaan ylipäätänsä mitään sanomista. onneks kukaan ei oo lukenu mun päiväkirjoja seiskalt eteenpäin. ne on jotku aika pelottavii. tyypillinen 13-vuotiaan itsetunnonromahdus. se on inhottavaa, et sillon ku mun mielest mun elämä menee ihan hyvin, mun tunteet kohdistuu muualle ku itteeni. heti ku ei mee hyvin, must tulee elämätön paska joka on olemassa siks, et se on yksinkertasempaa ku olemisen lopettaminen. ja kyl mä tiiän et oikeesti mul on merkitystä.

ja: must lontoossa oli ihanaa. mä haluun joskus viel muuttaa sinne. mä olin ihan paskana ennen ku lähettiin. erosin just sillon. eipä se kyl mua enää sureta, vaik siit on muutama viikko.

mä kirjotan tänne kummiski alitajuntaisesti silleen et joku lukis tän (joka ei tiiä kuka mä oon). mun täytyy siis jostain syystä pitää imagoa yllä. mä haluun et muut luulee, ja ennen kaikkee et mä ite luulen olevani vahva ja itsenäinen enkä tarvii ketään.

emmä tiiä mitä mä selitän. mult hukkuu aina aihe ku kirjotan jotai nopeesti.

mut mä siis kirjotan tänne vaan sillon ku oon yksin, vittuuntunu, kyllästyny, ahdistunu, surullinen tai jotai. ja mä puran sitä tunnettä siihen, mitä mun elämässä sillon tapahtuu. ihan riippumatta mitä se on. eipä sikäli et se koskaan auttas mitää.

mä toivon et mä en ois ikinä avannu kokko sivuu. mä en tiiä mist tän osotteen on saanu (luultavasti en vaan jaksa ajatella, ja oikeesti se on tosi yksinkertasta selvittää). mä en tiiä mitä mä voin tehä. luultavasti en mitää. selittäminen on helvetin säälittävää eikä ikinä auta yhtää mitää. saa vaan selittäjän vaikuttamaa jotenki limaselta. toivottavasti se, joka on lukenu noi edelliset lukis myöski tän. tai en tiiä. mä oon ilmeisesti limanen selittäjä.

mut tiivistelmänä: kaikki mitä mä oon täl sivul haukkunu, on vaa enemmän tai vähemmän sattumalta joutunu mun ahdistuksen purkamisen kohteeks. ja päiväkirja muutenki on niinku suurennuslasi: siin näkyy isona ja valtavana se asia, tai joku sen asian tuhansista poikasista, mikä mul sattuu olemaan päällimmäisenä mielessä. tärkeetä ei oo objekti, vaan se sävy mil mä kirjotan jotain. mä en tiiä mitä kohden se on tarkotettu. luultavasti mua itteeni niinku aina ennenki.

täst lähtien mä tosiaan oon psykopaatti. mä en tiiä mikä mus on vikana ku oon sosiaalisesti niin paska. mä haluun esittää vahvaa ettei kukaan vaa huomais sitä. vaik toisaalt mä haluun et joku huomais sen. ihan sama.

ehkä mä oon vaan sairas, en tiiä. itsesäälissä rypeminen on ihanaa. nyt on yks sellasista hetkistä, ku haluisin syväjäädyttää itteni ja herätä sit ku kaikki sotku on pyyhkiytyny alta pois.

mul ei oo selkeetä tilannekuvaa just nyt. ehkä mä alidramatisoin, tai ehkä yli. mä tiiä mitä mä voisin tehä. anteeksi.

mä poistan koko sivun sit ku tiiän et joku, jonka haluisin et lukee tän, on lukenu tän.

mä tosiaan oon helvetin limanen selittäjä.

Jotain n�tti�:)

Alternative rock, rocks forever

Olin Hesassa pakenemassa vitutusta. Kiertelin levykaupois ja ku vihdoin keksin minkä haluun, sitä ei ollu missää. Hemmetti mikä paskatsägä. Yritin tehä asioita itteeni varten, en jätkälle kertomista. Säälittävää. Mut huomasin et mitä kauemmin en oo missää tekemisi sen kans, sitä helpompi on olla ilman. Kyse on siis vuorokaudesta:). Oikeestaa saatan pärjätä. Palaisin entisee, ankeeseen, tyhjään ja turhautuneeseen elämään, mut tällä kertaa "kokemusta rikkaampana". Sehä mun tarkotus koko jutussa oli. Alunperin. Hankkii tausta. Yks kokemus on helvetisti enemmän ku ei mitään. Esimerkiks: jos mä en tän jälkee koskaan enää ois missää parisuhtees, oisin kummiski saanu ensisuudelman:). Neitsyys vaan on vielä. Seki mua vituttaa. Tai ei oikeestaa. Emmä ees haluis maata sen kaa. Haluisin haluta mut ei vaa sytytä. Ku en oo nähny sitä pitkää aikaa rupeen fantasioimaan kaikkee. Mut siihe ny taas on sekottunu se mun toinen persoona. Se on mun vastapuoli kaikis kuvitelmis. Siks kaikki on nii helppo kuvitella tavottelemisen arvoseks. Luin kirjan nimeltä Tukehtuminen, Chuck Palahniukin kirjottama. Ja vitun hyvä. Inhorealismia tai jotai. Siin hoettii miten totuus on aina ankee kuvitelmiin verrattuna. Se on helvetin totta.

Mä siis ostin Placebon Sleeping With Ghosts. Mulle tuli yhtäkkii vaa mielee yks levynkansi minkä olin joskus nähny. Ja se oli just se levy mitä olin hakenu. Magic. Mut ois ehkäpä pitäny ostaa niitten vanha levy. Se oli parempi jo kaupas. Mut halusin Special Needsin jonka olin nähny MTV:ltä vanhassa asunnossa. Muistoja.

Hyvää yötä ja huomenta-a..

Mä olin kuin olinki oikeessa. Mua vituttaa. Mä vaan katon vierestä miten paska oon ihmnissuhteissa. Toivon sittenki ettei enneunii oo olemassa. Näin unta et mun jätkäkaveri jätti mut. Tekstarilla. Mut unen lopus olin helpottunu. Mitä lie tarkottaa. Sit ku se oikeesti tapahtuu mä mitää helpottunu oo. Ihan paskana vaan. Meil menee huonosti varmaankin siks, et mä oon kokoajan varuillaan. Etten vaan antas ittestäni liikaa ja satuttas itteäni. Pyh..ihanku se ei nyt sattuis. Nyt sattuu aina.
Mä taidan lähtee Helsinkiin kävelee. Jos se sitte mitään auttaa.

1)MIKS MÄ PYÖRITÄN SUHDETTA?
2)MIKS SE EI JÄTÄ MUA KU SE KUMMISKI HALUIS?
3)MIKS SE EI ENÄÄ PUHU MULLE NIINKU ENNEN?

Se kuvittelee et mä oon uskomattoman tyhmä kana. niinku mä ehkä oonki. Haahaa, mun elämäntehtävähän on aina ollu sen välttäminen. Paskat.

1. MÄ KUVITTELEN JONKUN ILMAPIIRIN MEIÄN VÄLILLE
2. MÄ RUPEEN KÄYTTÄYTYY SEN MUKASESTI: KYLMÄSTI TMS.
3. SEKI RUPEE TIETYSTI ETÄÄNTYY
4. MÄ IHMETTELEN MIKÄ HELVETTI ON VIALLA?

Kaikenlisäks mä ahdistan sitä. Joskus tuntuu et laiminlyön, joskus et roikun. Ei-tiedä. Jokatapaukses me ei koskaan tulla selviimään tästä.

Mä yleensä mittaan meiän suhteen tilaa sillä, uskonksmä meiän menevän joskus sänkyyn vai en. Me ei TODELLAKAAN mennä sänkyyn.

Yötä..

Kello on kahta minuuttia vaille yks yöllä. Mua ei huvita mennä nukkumaan. En oo ihan varma miksi. Varmaan siks et en haluu katkasta lupaavaa vittuuntuneisuusputkea. Aina on joku syy olla vittuuntunut. Jos ei ole, täytyy keksiä. Mä en pysty sisäistämään, että onnellisuus ei ehkä oliskaan täysi mahottomuus. En mä tiedä onko se. Ehkä se on.
Ei mulla oikeesti mitään ongelmia oo. Enää. Kyllä mä tiedän miltä masennus tuntuu. Tää on vaan normaali yleisvitutustila. Sellanen mitä ilman teini ei oo virallinen teini. Kaikilla on ongelmia. Se kuuluu nykyihmisen imagoon. Mut kyllä ne silti ihan oikeilta ongelmilta tuntuu. Jos ihminen vaan haluais, se vois tehdä maailmastaan ja ittestään ja kaikesta mitä se vaan haluais. Omassa kallossaan ainaki. Jotkut tekee sen erilaisilla kemikaaleilla ynnä muulla. Kai se niinki onnistuu. Mut jos oppis hallitsee omaa päätään vois olla mitä vaa.